Pian tarina

[sinikkav]

VASEN RINTANI

Olen aina ollut onnellinen ja tyytyväinen rinnoistani. Murrosiässä ne kasvoivat pieniksi ja kiinteiksi. Ne olivat juuri sopivankokoiset liikunta- ja urheiluharrastuksiini. Eivät hölskän¬neet juostessa, eivätkä olleet tiellä taivutuksissa ja venytyksissä. Olin niin tyytyväinen, että ylioppilaskeväänäni jopa tarjouduin liivimalliksi omaa rahaa saadakseni. Puhelimen pääs-sä ääni kysyi: ”Mitä kuppikokoa rintasi ovat?” Kun vastasin: ”A”, haastattelu loppui siihen. A-kuppikokoiset rintani eivät siis kelvanneet, mutta en jäänyt sitä murehtimaan, muita töitä löytyi. Rintani palvelivat myös kohtuullisen hyvin kahden tyttövauvani ravinnon lähteenä.

Ollessani 30-vuotias äitini sairastui rintasyöpään ja viiden vuoden kuluttua uudestaan. Hä¬neltä poistettiin molemmat rinnat. Se oli minulle traumaattinen kokemus. Syöpään liittyi niin voimakkaasti kuoleman pelko ja hoitoennusteet eivät olleet niin hyvät kuin nykyisin. Opin kuitenkin äitini kokemuksista, että naisena minun tulee tuntea rintani hyvin, ja jos jotain muutoksia tapahtuisi, osaisin reagoida niihin nopeasti. Opin palpoimaan rintani säännölli¬sesti ja kävin mammografiassa vähän useammin kuin vain joukkotarkastuksissa.

Olin 48-vuotiaana opettajavaihdossa Ruotsissa ja ensimmäisenä iltana aikani kuluksi aloin palpoida rintojani. Ja kuinka ollakaan: oikeassa rinnassa tuntui kyhmy, jota siellä ei ollut aikaisemmin ollut. Hätäännyin tietysti kovasti, mutta piti vain soittaa miehelle ja pyytää häntä varaamaan aika lääkärille, kun tulisin kahden viikon kuluttua kotiin. Sillä kertaa sel¬visin säikäyksellä, kyseessä oli hyvälaatuinen kysta, joka hävisikin sitten itsestään.

Mutta keväällä 2006, ollessani 56-vuotias, vasen rintani oli alkanut elää omaa elämäänsä.
Tulin lämpimänä huhtikuun päivänä juoksulenkiltä ja aloin riisua hikisiä vaatteita yltäni pe¬suhuoneessa. Kun riisuin rintaliivini, huomasin, että vasemman puolen kupissa oli taas ruskea tahra. ”Tämä on jo kolmas kerta, mitä ihmettä tämä on, tuleeko rinnastani jotain?”
Vähän jo hätääntyneenä tartuin nänniini ja puristin kevyesti ja sieltä tuli ihan selvää verta.

Seuraavana päivänä sain viikon päähän ajan lääkärille terveyskeskukseen. Olin ollut hel-mi¬kuussa joukkotarkastusmammografiassa ja silloin mitään löydöksiä ei rinnoissani ollut. Ennen lääkäriaikaa minulla oli akupunktiohoito. Soitin ja kysyin voinko tulla, kun minulla oli tällainen epäselvä tilanne. Hoitajani piti ihan hyvänä asiana, että minulla oli aika ja kehotti tulemaan. Olin alkanut akupunktiohoidot unettomuuden vuoksi ja hoitoprosessin aikana olin joutunut jäämään sairaslomalle. Akupunktiohoitajani oli jo sanonut heti hoitojen alussa, että minun syvät energiavirtani olivat aivan lopussa ja oli antanut ymmärtää, että olin lo¬man tarpeessa. En kuitenkaan uskonut heti, vaan jatkoin hektistä työtahtiani ja huonoa nukkumista, kunnes yhden työpäivän päätteeksi, minun oli mentävä päivystykseen paniik¬kikohtauksen kourissa.

Kun menin hoitoon, hoitajani laittoi kätensä vasemman rintani yläpuolelle ja sanoi, että hän tuntee rinnan yläosassa jotain, mutta kun hän liikutti kättään kainalokuoppaa kohden, ei tuntenut siellä mitään. Hän sanoi: ”Jotain siellä on, mutta ei ehkä kuitenkaan niin vaaral¬lista, että pitäisi kauheasti murehtia. Asia varmasti järjestyy.”

Vastaanotolla lääkärini totesi vuodon rinnasta ja laittoi lähetteen Oulun yliopistolliseen sai¬raalaan jatkotutkimuksiin. Olin työuupuneitten kuntoutuskurssilla Oulussa sinä ajankoh¬tana, kun tutkimusaika tuli. Rintatiehyeeseen laitettiin varjoainetta ja rinta kuvattiin mam¬mografialla.
Kuvauksessa selvisi, että tiehyessä oli ylimääräistä kasvua pitkin tiehytpuustoa. Minulle kerrottiin, että tiehyt pitää poistaa ja tutkia mitä kasvu on. Heinäkuussa minulle teh¬tiin päi-väkirurgisena toimenpiteenä leikkaus. Tosin jouduin jäämään yhden yön yli osas¬tolle run-saan vuodon takia. Ja sitten jäin odottamaan vastauksia, jotka luvattiin noin kah¬den viikon kuluttua.

Odottavan aika on pitkä. Olin jo valmistautunut siihen, että ehkä tämä ei jää tähän. Mie¬heni oli lähdössä Tenolle perhokalastamaan ja sanoin, että minä lähden mukaan. Valmis¬tauduin kirjoittamaan ja tekemään päivävaelluksia tunturiin. Olin hoitanut työuupumustani liikkumalla luonnossa ja kirjoittamalla. Nyt olisi hyvä vaihtaa maisemaa kunnolla. Nuorga¬missa ilmat suosivat, hyttyset ja mäkäräiset olivat hävinneet jonnekin; aivan käsittämätöntä heinäkuussa. Kuljin tunturissa joka päivä neljästä viiteen tuntiin ja varustauduin repullisella pakasterasioita. Hillat olivat kypsymässä. Vain saunassa muistin rintani, kun näin vielä edellisen leikkauksen arven.

Kun tulimme sunnuntai-iltana kotiin valtavan kala- ja pienen hillasaaliin kera, olin varma, että OYS:n kirje on tullut, olihan mennyt jo yli neljä viikkoa. Selasin nopeasti lehtien jou¬kosta muun postin ja olihan siellä kirje. OYS:sta pyydettiin minua ilmoittamaan pankkitilini numero, koska minulta oli edellisen leikkauksen yhteydessä peritty liikaa maksuja. Päätin, että maanantaina soitan ja kysyn, jos ei vieläkään kuulu mitään. Maanantaina kirje tuli: minulle oli varattu aika kirurgian polille jatkohoitotoimenpiteiden suunnittelua varten. Se tarkoitti vain yhtä asiaa. Mieheni lähti mukaan vastaanotolle tuekseni ja saimme tietää, että vasen rinta olisi hyvä poistaa kokonaan ja lisäksi todennäköisesti saisin sädehoitoa. Rin¬nastani oli löytynyt laaja-alaiset in situ-tasoiset duktaaliset ja lobulaariset karsinooma¬muutokset. Ei siis kovin vakavaa. Akupunktiohoitajani oli ollut oikeassa. Rinnan poiston yhteydessä löytyi enää vain yksi pieni esiastemuotoinen tiehytperäinen alue ja kainalon imusolmukkeisiin ei tarvinnut kajota.

Hoito oli hyvää ja henkilökunta asiansa osaavaa ja ystävällistä. Leikkaava naiskirurgi oli empaattinen, kuunteleva ja aikaa antava. Sädehoitoja sain 25 kertaa jokaisena arki¬päivänä. Hoitoajat saatiin suunniteltua hyvin junien aikataulujen mukaan. Junassa meni tunnin matka mukavasti joko ajatuksiin syventyneenä, lukien tai matkakumppanin kanssa keskustellessa. Ehdin välillä käydä ennen hoitoa aamukahvilla kaupungilla jossain iha¬nassa kahvilassa ja hoidon jälkeen uudestaan, joka kerta hyvän kahvipullan tai leivoksen kera. Kävelin aina sairaalaan ja takaisin ja jaksoin välillä lenkeillä muutenkin. Olin päättä¬nyt, että hellittelen ja pidän itseäni hyvänä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Joskus kun hoito jostain syystä viivästyi, ehdin jutella muiden hoitoa odottavien kanssa ja vaihtaa kokemuk¬sia. En ole koskaan kokenut niin ihanaa kohtelua missään kuin sädehoidon hoitajilta. Vaikka hetki oli lyhyt, tuli joka kerta sellainen tunne, että minut kohdattiin ihmisenä, ei syö¬pätapauksena. Kun hoidot loppuivat, ostin suklaarasian ja sain syntymään runovärssyn kiitokseksi hoitajille.

Aikuiset tyttäreni olivat ihanalla tavalla tukenani vaikkakin matkan päästä, toinen Helsin¬gissä toinen Brysselissä. Mieheni suhtautumistapa oli käytännönläheinen. Hän tarkasti leikkaushaavan kuntoa ja kun tikit oli otettu pois, hän laittoi kätensä leikkausarven päälle ja sanoi: ”Siitähän tuli ihan hyvännäköinen.” Silloin liikutuin kyyneliin.

Koko prosessin aikana en ollut itkenyt kertaakaan. Ajattelin vain, että tämä on yksi sairaus muiden joukossa ja se hoidetaan pois. En osannut surra rintaani. Ajattelin, että proteesit toimivat ihan hyvin. Mutta kun hain ja pääsin rintasyöpäpotilaiden sopeutumisvalmennus¬kurssille Turkuun tammikuussa, niin kuvataideterapia vapautti ne padot, mitkä olin pitänyt sisälläni. Kotiin tultua menin vielä alasti peilin eteen ja katsoin itseäni ja itkin. Olinhan minä erinäköinen; toinen tuttu, nätti rintani oli poissa ja olin rintapuoli. Mutta kun olin sen myön¬tänyt, minun on ollut helppo elää asian kanssa.

Olin hoitosyksyn jälkeisen kevään vielä sairaslomalla ja palasin töihin syyslukukauden alussa, mutta osatyökyvyttömänä. En tosin vasemman rintani vuoksi, vaan muiden vaivo¬jeni. Kun kävin gynekologillani hoitojen päätyttyä, hän oli samaa mieltä kanssani, että rin¬tasyöpäkin voi olla psykosomaattinen sairaus. Minulla oli ollut vuosia kestänyt stressi ja useita vuosia kestäneitä stressijaksoja aikaisemminkin. Monilla tuttuvillani, joilla on ollut rintasyöpä, on ollut jokin vaikea pitkäaikainen jakso elämässä.

Minun on ollut koko ajan ja myös nyt rintapuolena helppo kertoa syövästäni. Kun minulta kysyttiin: ”Mitä kuuluu?” Vastasin: ”Kiitos kysymästä, minulla on rintasyöpä, joka hoidetaan pois:” Minusta on tärkeää, että ihmiset kuulevat kuinka usein syöpä on hoidettu ja elämä jatkuu, joskus jopa elämänlaatu paranee, kun elämää osaa arvostaa enemmän. Äitini on kohta 94-vuotias ja hänellä on ollut yhteensä neljä syöpää.

Jos elämäntavat voivat ehkäistä rintasyöpää, en ole siitä kovin hyvä esimerkki. En ole edes ha¬lunnut opettaa enää terveystietoa, koska en voi oikein käyttää omia kokemuksiani havainnollistamassa opetusta. Liikunta, ravinto ja muut terveet elämäntavat eivät takaa ettei voisi sairastua aivoinfarktiin ja syöpään. Olen kokenut molemmat.

En ole missään vaiheessa ajatellut, että haluaisin uuden rinnan isolla leikkauksella. Vä¬lillä vasen rintani elää edelleen omaa elämäänsä. Kerran se kellui kahden metrin päässä Ka-narialla hotellin uima-altaassa ja kotipuutarhan askareissa vähäpukeisena olen saanut et-siä sitä useamman kerran milloin mistäkin. Aina on rinta paikalleen löytänyt.

Isän tyttö, kiltti ja tunnollinen,
reipas rämäpää,
lähti koulutielle,
halusi täyttää vanhempien ja opettajien toiveet.
Tahtoi olla hyvä äiti,
täydellisen perheen perustaja.
Leipoi ja paistoi,
ompeli ja kutoi.
Teki kotityöt, päivätyön ja iltatyön.
Oli onnellinen puurtaessaan.
Opiskeli ja kehitti työtään.
Kuntoili, söi terveellisesti ja karaisi itseään.
Tuli kasvohalvaus, vuotoshokki ja leikkaus, tinnitus, munasarjakystat, aivoinfarkti.
Meni kuulo.
Tuli uupumus ja rintasyöpä.
Joutilas isän tyttö
istuu tunturin laella
hengittää syvään,
aurinko on iholla ja sydämessä.


Pia Koistinen, Oulainen